Pitääkö tytön aina olla kiltti?

”Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran”
-Maija Vilkkumaa-

Pojat ovat vilkkaita ja tytöt kilttejä. Tällaiseen jaotteluun ja stereotyyppiseen ajatteluun minuakin yritettiin kasvattaa. Vaikka en itke itseäni uneen, jos minua on joskus tytötelty, niin olen kuitenkin iloinen, että tuo alussa mainittu vanhanaikainen jaottelu on pikkuhiljaa jäämässä historiaan ja ihmisiä kohdellaan omina persoonina sukupuolesta riippumatta. Muutos on hidasta ja edelleen kohtaan käsityksiä, joiden mukaan on ne miesten työt ja naisten työt. Yllätyin itsekin omaa reaktiotani, (minut olisi voinut kirjaimellisesti kaataa höyhenellä), kun tuttavani totesi, että eihän se siivous kuulu miesten töihin. Uskon, että muutoksesta voidaan kiittää myös somea, joka näyttää, että maailmassa on muitakin, jotka uskaltavat toteuttaa oman unelmansa, vaikkei se olisikaan perinteisen roolin mukainen.

Kukkamekko vai sulkapäähine?

Lapsena kiipeilin mieluummin puissa leikkien intiaania kuin työntelin nukenrattaita. Muovinen kuorma-auto oli rakkaampi kuin nukke. Koin lapsena olevani niin erilainen kuin muut tytöt. Tuotin äidille pettymyksen, kun hän halusi tyttönsä pukeutuvan röyhelömekkoihin ja minä inhosin epäkäytännöllisiä vaatteita. Neliskanttinen tyttö ei sopinut pyöreään kotihengettären muottiin. Enkä yritä siihen edes sulloutua.

Olen kasvanut ympäristössä, jossa saattoi helposti sairastua kiltin tytön syndroomaan. Todennäköisesti olen tainnut jopa lapsena ja nuorena siitä kärsiäkin. Aikuisiällä olen oppinut arvostamaan itseäni sen sijaan, että peilaisin omaa ihmisyyttääni muiden ihmisten suosiolla. Kaikkia ei voi miellyttää ja sen yrittäminen on päättymätön ja raskas taival. Koen, että jokaisen on helpompi olla oma itsensä kuin yrittää olla muiden mielipiteistä koostettu harhakuva.

Olen viime aikoina aktivoitunut somessa entistä voimakkaammin. Julkaisen säännöllisesti tekstiä, kuvia ja osallistun muutoinkin keskusteluihin, kommentoin, tykkään ja ihmettelen. Eikös some ole juuri se paikka, mistä toisten hyväksyntää usein haetaan? Olenko jälleen sairastumassa kiltin tytön syndroomaan, kun tuon omaa brändiäni julki somessa? Tottakai jokainen kaipaa hyväksyntää muilta ihmisiltä. Ajattelen kuitenkin somea ennemmin paikkana, jossa voin osallistua yhteisön toimintaan. Mikäli tekstini tai kuvani herättää ajatuksia ja tunteita, on se mielestäni hyvä asia. Olen myös huomannut, että saisin esimerkiksi Facebookissa kuvia postaamalla enemmän tykkäyksiä kuin teksteillä. En kuitenkaan näe tykkäysten määrää kovinkaan ihmeellisenä merkkinä hyvästä sisällöstä. Se peukuttaminen on vain niin helppoa tehdä ilman ajattelemistakin.

Tarkkailija by JaanaKuu
Suojassa sosiaalisessa mediassa

Sosiaalinen media tarjoaa mitä parhaimman näköalapaikan havannoida, mitä ympärillä tapahtuu. Tietenkin jokaisella on mahdollisuus valita, mitä somessa tekee ja mitä sieltä hakee. Some on samanlainen virtuaalinen paikka kuin mikä tahansa muukin osoite. Jos haluat erakoitua kotiisi, voit tehdä sen myös somessa. Toisaalta, jos haluat luoda ja ylläpitää kontakteja, on some mitä mainioin väline. Somessa voidaan myös elää kuplassa tai nähdä vain omat pienet piirit sulkemalla vieraat asiat ja ihmiset piirin ulkopuolelle.

Vielä muutama vuosi sitten olin skeptinen somen suhteen ja suhtauduin nurjasti siihen tosiseikkaan, että enää ei perinteiset kirjeet kulje eikä puhelin pirise. Alkuun päätin, että olkoon sitten. En sen vuoksi eksy somen syövereihin, että saisin vanhat yhteydet pidettyä kunnossa. Tähän kohtaan ei voi kuluneempaa fraasia enää laittaa kuin, että ”koskaan ei saa sanoa ei koskaan”. Uudessa työpaikassa yhteydenpito työasioissakin käytiin erilaisilla appeilla, joten pikkuhiljaa oma mielipide kääntyi myönteisempään suuntaan.

Ennakkoasenteet estävät luovuutta

Ennakkoluulot ovat kerta toisensa jälkeen osoittautuneet vääriksi eikä some ole pelkkää vitsien ja kissavideoiden jakamista, vaan verkosta löytyy paljon hyödyllistäkin tietoa. Minulle mahtavin kokemus oli löytää bloggaaminen. Olen lapsesta saakka kirjoittanut sekä tarinoita, että päiväkirjaa. Päiväkirjan kirjoittaminen jäi parikymppisenä, mutta kirjoittaminen on kuitenkin pysynyt harrastuksena, jos ei muulla tavoin, niin opinnoissa erilaisten tekstien tuottamisena. Alkuun luin vain muiden kirjoittamia blogi-tekstejä, mutta nyt digiassari-valmennuksen myötä rohkaistuin kirjoittamaan itsekin omaa blogia. Tämä blogi toimii sekä opitun sisäistämisen tehostajana kuin myös omien ajatusten ja kokemusten tallennuspaikkana.

Vanhemmiten olen huomannut itsestäni, että olen rohkeampi kokeilemaan uusia asioita. Näihin ei lasketa benji- eikä laskuvarjohyppyä. Ne olisin saattanut hypätä vielä parikymmentä vuotta sitten, mutta nyt korkeat paikat huimaavat. Uteliaisuus ja kokeilunhalu näkyvät elämässäni muulla tavoin. Tämän tekstin idea syntyi, kun saimme tehtäväksi tehdä video-CV:n itsestämme. En ollut koskaan ennen tehnyt sellaista, joten olin aivan innoissani. Olen varmasti raastanut sekä omiani että puolisoni hermoja tehdessäni videota, mutta se oppimisen ja oivaltamisen ilo, kun filminpätkät löytävät paikkansa, palkitsee kaiken vaivan.

Aina tehtävänanto ei ole mieluisa tai innostava. Siihen suhtaudutaan kuin hampaanpoistoon ilman puudutusta. Tämä sai minut pohtimaan, miten paljon negatiivisuus ja turha ennakkoluuloisuus estää uuden oppimista ja onnistumista. Onko syynä epäonnistumisen pelko vai itselle asetetut liian suuret odotukset? Kiltit tytöthän ovat tunnollisia, niinkö? Kiltteys ja tunnollisuus tai kiltteys ja ylisuorittaminen eivät ole yksi ja sama asia. Olen kuulemma pohjimmiltani kiltti, mutta en enää ole lokeroitavissa kiltin tytön rooliin.

Olen ilman koottuja selityksiä tehnyt annetut tehtävät parhaimpani mukaan, vaikka hyvin selittämällä olisin saattanut selviytyä tekemättä tehtäviä ollenkaan. Jos omatuntoni ei omistaisi moukaria, niin saattaisin niin tehdäkin, mutta oma luonteeni ei sitä salli. En silti koe, että sairastaisin enää kiltin tytön syndroomaa tehdessäni työni parhaalla mahdollisella tavalla. En tee niin vain miellyttääkseni muita, vaan siksi, että tekemällä jotain minulle aivan uutta opin parhaiten eikä omatuntokaan mätki minua takaraivoon.

Julkaissut JaanaKuu

Tekstiä ja kuvaa tunteella luonnosta ja elämästä ylipäätään.

%d bloggaajaa tykkää tästä: